Kupariparta

Kupariparta on Kuumeen jatko-osa, jonka olen pyynnöistä kirjoittanut viimein. Aikoinaan jätin Kuumeen lopun tarkoituksella avoimeksi sijoitellen sinne vihjeitä mahdollisista tapahtumista ja tarinalle oli tarkoitus tehdä jatko. Sattuneista syistä se jäi tekemättä kunnes nyt palasin näihin henkilöihin.

Päivi Sihvola on kirjoittanut jatkoa Kuume-romaanille, joka ilmestyi Edico Oy:n kustantamana 2011 ja Saga Egmontin äänikirjana 2022. Tarinan voi lukea itsenäisenä teoksena.

Kupariparta jatkuu lähes siitä, mihin Kuume loppui. Saana on saanut tempaistua itsensä irti alkoholistimiehestään Esasta ja aloittaa nyt uutta, itsenäistä elämää poikansa Paavon kanssa Helsingissä. Pohjalaista murretta puhuva äiti Inkeri on eronnut samaan aikaan. Vahvalle ja dominoivalle Inkerille jätetyksi tuleminen on kasvun ja muutoksen paikka. Inkeri laukkaa treffeillä ja ajautuu toinen toistaan hullumpiin tilanteisiin.

Romaanissa käydään läpi Saanan ja Inkerin elämää noin viiden vuoden ajalta eteenpäin. Alussa eletään syksyä 1993. Teoksessa selviää mitä Kuumeessa kadonneelle Jussille tapahtui. Palaset loksahtelevat paikoilleen. Rankkojen kokemusten jälkeen elämä hymyilee Saanalle viimein.

"Sihvolan kuvaus on värikästä, väliin hyvän huumorin ryydittämää. Hän on varsin ilmeikäs ja syvällinen tarinankertoja, joka luontaisesti osaa taustoittaa niin henkilöitä kuin tapahtumia. Sihvolan romaani Kuume on kypsä esikoiseksi ja harvinaisen tuore sekä omintakeinen. Hänellä on kuulas ote kerrontaan ja luja persoonallinen sävy kauttaaltaan."
 Risto Kormilainen, Kaltio

Jussi on romaanissa se Kupariparta, joka siinä kirjoittaa Kupariparta -nimistä teosta kertoen samalla oman Kopparskäggin sukunsa saagaa.

Kirjaan liittyviä asiasanoja: avioero, deittailu, huumori, hulluttelu, rakkaus, uusperhe, vanhemmuus, äiti-tytärsuhde, luottamus, luovuus, kirjailijuus, musiikki, saksofoninsoitto, laulaminen, tanssi, näytteleminen, murtorikokset, Helsinki, 1990-luku, Pohjanmaa.

Molempia romaaneja - sekä Kuumetta että Kuparipartaa - kirjoittaessani olen pohtinut paljon muun muassa äidinrakkautta ja sen eri ilmenemismuotoja. Kirjojen Inkeri-äiti vähättelee Saanan  tekemisiä, moittii, haukkuu ja vertaa häntä vanhempiin siskoihinsa ja syyllistää minkä ehtii. Sen seurauksena Saana itsekin uskoo omaan mitättömyyteensä ja alistuu. Menettää itsetuntonsa. Tekeekö äiti näin huomaamattaan vai tahallaan? Onko suhtautuminen yhteen lapseensa tietoista tarkoituksena pelkästään murtaa toinen?

  Järvenpään kaupunginkirjastossa kirjailijahaastattelu 9.4.2024 aiheena Kupariparta.

Palaute

K.U.

Luin Kupariparran ja pidin kirjasta 😊👍 Kirjoitat sujuvaa kieltä, kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat eläviä, murre toimii hyvin. Kuume ja Kupariparta ovat hyvin erilaisia kirjoja. On hienoa, että Kupariparta päättyy seesteisesti ja Saana löytää onnen ja tasapainon. Jos on lukenut Kuumeen, niin lukija ehkä odottaakin kaikkien tapahtumien jälkeen – tai toivoo – Kupariparralle onnellista loppua.

Kirjan palapelimäisyys aiempien tapahtumien selviämisen lisäksi ehkä näkyy myös siinä, että kirjassa on monenlaisia aineksia. Tarkat sitaatit eri biisien sanoituksista, biisien ja artistien nimet yms. tuovat tiettyä konkretiaa ja kertovat tapahtumista ja ihmistentunteista – varsinkin, kun biisit ovat pääsääntöisesti tuttuja lukijalle ennestään. On helppoa kuvitella Hopeisen kuun saksofonisoolo ja sen tuottamat tunnelmat! Ja Kolmen iloisen rosvon Rosvolaulu on niin tuttu, että se alkaa soimaan omassa mielessä. Tällainen elävöittää lukukokemusta.

Minua huvitti erityisesti muutamat minulle ennestään tuntemattomat murresanat ja -ilmaisut – kuten esim. "pöffentaaleri", tai ”Holtti pois kuin Käpylääsen oravalta”. Inkerin treffikoke-mukset ovat hauskoja ja se viimeisin, tutustuminen Ilmariin, on oikein mainio. Otteet Jussin kirjasta ovat melkein kuin tarina tarinassa – itse asiassa haluaisin lukea Jussin kirjoittaman kirjan! Ne otteet ovat niin hyviä ja kaksintaistelu lehtiuutisineen suorastaan huokuu todenperäisyyttä. Luuta-Iikka resonoi oman toimittajahistoriani kanssa – olen joskus kirjoittanut jutun kylähulluista. Lasten varjeleminen Luuta-Iikka -jutuilta on ymmärrettävää.

Ja ylipäätään kirjassa tulee esille myös muistamisen merkitys: mitä aikaisemmilta sukupolvilta suodattuu seuraaville sukupolville; mitä kerrotaan ja mitä ei. Puhuttu kieli ja murre ovat yksi osa tätä, mutta myös suvun vaietut asiat. Suvun vaietut asiat voivat aiheuttaa– ja aiheuttavat – henkisiä haavoja omassa ja seuraavissa sukupolvissa. Saana ja Jussi olisivat selvinneet vähemmillä haavoilla, jos he olisivat saaneet aikaisemmin tietää, mitä toiselle tapahtui. Mutta Saanan ja Jussin tarinassa kertomattomuus on osa tapahtumien kaarta.

Kirjan erotiikka toimii ja erityisesti kuvaus Saanan ja Jussin ”viikosta olla laukeamatta” on mainio ja elävä. Ajatus Saanasta istumassa Jussin naamalle on kyllä sykähdyttävä - ainakin mieslukijalle😊 Tahi keikistelemässä rintsikoissa ja pikkareissa😊

Arvelinkin, että Saanan tasapainoinen suhde Jussin kanssa ja miehen tapa olla isä on sitä miten sinä vanhemmuuden ja parisuhteen parhaimmillaan näet. Tässä tulee linkki myös sinun ja minun välille: oma kirjoitusprojektini isän merkityksestä pojalle on samaa sarjaa – hahmottelen sitä, millaisen isän olisin halunnut itselleni.

Onnittelut miellyttävästä kirjasta! 👍

A. B.

Eilen luin loppuun Kupariparta -kirjasi ja pidin paljon, jopa niin, että monta kertaa herkistyin ja liikutuin valtavasti. Myös mieheni ja ystävättäreni lukivat kirjan ja kehuivat erityisesti sen pitkään naurattavaa huumoria, vahvoja henkilöitä ja parisuhdetta. Kirja pisti miettimään monenlaista 🥰 Minua oikein hirvitti tiirikkamiehestä kertova kohta. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti.

Tytti

Olen lukenut noin puolet Kupariparrasta ja oikein säästellyt sitä loppua jouluksi. Se on niin kutkuttava, että haluan pitkittää lukunautintoa. Tykkään kovasti. Sinulla on sellainen tapa kirjoittaa, josta minä ainakin tykkään.👍😊

Purmojärven Isopelliset I ja II

 

                                

                                    © Päivi Sihvola

                                                © Päivi Sihvola

                 Purmojärven Isopelliset II Sukutaulut

Bert Pellinen Minnesotassa, Yhdysvalloissa tutkimassa isoisänsä Alex Pellisen suvun historiaa.💓

Kallen suvusta: siskon kuvat

 © Päivi Sihvola

Kuume

 

Saga Egmont on tehnyt 11 vuotta sitten ilmestyneestä rankasta romaanistani e- ja äänikirjan uusilla kansilla ja esittelytekstillä. Raadoin kirjan kanssa kaikkiaan 15 vuotta, joista 10 tiiviimmin ja kolmessa eri kirjoittajakoulutuksessa. 

Kyseessä on nuoren naisen kehitystarina, joka alkaa näennäisen kevyesti ja pinnalta ja erinäisten vaiheiden seurauksena tulee lopulta syvään päätyyn. 

Kuume marssittaa esille koko joukon ihmistyyppejä, toinen toistensa vastakohtia. Teos näyttää miten seksin kyllästämässä ja usein vinksahtaneessa maailmassa elämme. Päähenkilön vahvoja tunnetiloja kuvataan maiseman ja ympäristön kautta, epäsuorasti. Tarina pohjautuu täysin aisteihin kuten esim. näkö, tunto, kuulo ja kertoo Suuresta, alati kasvavasta ja lähes hallitsemattomasta tunteesta, joka sekä fyysinen että henkinen. Se on myös kuvaus miten kiltin tytön syndroomasta kärsivä Saana kokee oman fyysisen heräämisensä, totaalisen räjähdyksen, miltä se hänestä tuntuu, miten hän sen aistii ja mitkä asiat vaikuttavat hänen kokemaansa. 

Fyysiset kokemukset ovat osa Saanan kehityskulkua. Voimakasta kokemista ei voi kuvata pienesti ja viitteellisesti. Kuume on runsaudensarvi, joka tarjoaa paljon pohdittavaa, jos malttaa lukea kunnolla ja tehdä havaintoja. Kirjoittajana tehtäväni ei ole arvottaa eikä moralisoida, vaan näyttää, tuoda esille tilanteita ja tapahtumia sekä niiden seurauksia.

Teokseen liittyviä asiasanoja ovat: parisuhde, kolmiodraama, rakastuminen, seksi, seksuaalisuus, psykofyysisyys, alistaminen, alkoholismi, huumori, vastakohdat, vastakkainasettelut, vinksahtaneet, harrastajateatteri, tyypit, metroasema, musiikki, mielikuvitus, erityisherkkyys, tunnemyrsky, unimaailma, avioliitto, väkivalta, vanhempilapsisuhde. 

Lukuisista pyynnöistä vuosien varrella ja äänikirjan innoittamana olen viimein kirjoittanut pyydetyn jatkon Kuume-romaanille. Teoksen nimi on Kupariparta ja se ilmestyy piakkoin.

Saga Egmont, e- ja äänikirja, 2022. Esittely:

Eletään 1980-lukua Helsingissä. Saana on nuori boheemi nainen, joka ei osaa päättää, mitä haluaisi tehdä isona. Mahdollisuuksia on niin monia. Äidille Saanan alanvaihdot ovat ongelma - kunnon ihmisen kuuluu asettua aloilleen! Ja miksei Saana ole vieläkään mennyt kihloihin insinööriksi valmistuneen poikaystävänsä Esan kanssa? Kun Saanan elämään saapuu Jussi, suurten tunteiden taiteilijamies, Saana on merkittävän valinnan edessä. Valitako turvallinen elämä vai rakkaus, joka vie jalat alta? Kuume on Päivi Sihvolan voimakas romaani täynnä nuoruuden vimmaa.

Palaute:

Anja

Kuuntelen parhaillaan kirjaasi Kuume! Olet sinä taitava Toivon sille jatkoa.

Kaija

Mahtava teos, tuli tunteita laidasta laitaan lukiessani ja välillä luulin olevani itse siinä  Tämä tarina ansaitsee vertaisensa jatkon 

Raimo

Olen Raimo 76 v ja kuuntelen kirjaasi Kuume. Olen nyt 1/2 välissä mutta pakko antaa tekstistäsi palautetta: LOISTAVAA

Olipa loistava kokonaisuus. Tapasi kirjoittaa on niin vangitseva, että jopa eroottiset kohtaukset löysivät sitä kautta taide-elämyksen. Lady Chatterleyn rakastajan päivitys tähän päivään. ONNEA

Olen jakanut ja pohjustanut tiedolla, että kirja sisältää oivalluksia ja vanhojen totuuksien toisin ilmaisemista!

Kyllä oli taitavasti kirjoitettu tämän päivän Lady Chatterley. Mahtavia kielikuvia ja jotenkin niin..... kertakaikkisen hyvä. Jatkoa jatkoa jatkoa?

Mari

Yö jäi lyhyeksi, kun en malttanut keskeyttää, pistää tauolle. Kyllä oot ihan aito kirjailija! Kirja tempas välillä mukaansa, sai nauramaan ja vähän itkemäänkin. Hyvä...

Katja

Itse en ole juurikaan kuunnellut äänikirjoja, mutta Kuume oli kokonaisuutena erittäin koukuttava, nautittava ja monella tapaa yllättävä kokemus. Täysin erilainen kuin mikään muu ja rohkea! Kirjaa on aikanaan työstetty yli 10 vuotta useissa eri koulutuksissa. Sen kyllä huomaa, kaikki sanat, kielikuvat ja tarinan käänteet on mietitty ja hiottu loppuun asti.

Romaani on todenmakuinen, syvä, rankka ja traaginenkin nuoren naisen kehitystarina, jossa on monia tasoja. Kuumeesta on helppo löytää tarttumapintaa, koska tarinassa käydään läpi asioita, joita voi meistä useimmille tapahtua. Lisäksi huumori ja tilannekomiikka sekä voimakas seksuaalisuus tekevät tästä nautinnollisen matkan.

Kävin läpi kaikki mahdolliset tunteet tarinaa kuunnellessani ja huomasin useissa kohtauksissa nauravani ääneen hervottomana varsinkin, kun tiedän hyvin miten vaikea laji huumori on. Kirjan henkilöihin kiintyy ja he jäävät kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa.

Tarinan päähenkilö Saana on voimakkaasti kokeva nuori nainen, jonka vaiheet taitavat selvitä tekeillä olevassa jatko-osassa...onneksi sellainen on tulossa!!

 

Saara

Alku, eli kunnes Jussi läksi on niin huikeeta lentoa. Löysin jotain hyvin tuttua ja eläydyin voimakkaasti kielen pyörittelyssä ja fonin soitossa. Onko tuolla Jussilla joku esikuva?

Loppu ei jotenkin koskettanu yhtään.  

Lejon

Hyvää suomenkielistä tekstiä. Äiti puhuu hyvin murretta. Sitä on ollut lukemissani kirjoissa harvoin. Kiva odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kari

Hyvää, soljuvaa ja selkeää suomen kieltä, miellyttävää lukea.

Kirjan loppupuolen kuvaus avioliittohelvetistä ja aviomiehen alkoholismista olivat hätkähdyttäviä ja vaikuttavia. Niin eläviä, että minun on pakko kysyä: kuinka paljon kirjassa on omakohtaisia kokemuksiasi?

Lopussa on hauska yllätyskäänne – Saanan isällä onkin toinen nainen ja äiti on hädissään. Toisaalta lukija odottaa ihan kirjan loppuun saakka, että Jussi ilmestyisi jostakin ja pelastaisi Saanan. Näin ei kuitenkaan käy.

Kuumeessa on paljon sellaista, minkä tunnistan – sekä omakohtaisina kokemuksina sekä tapaamieni ihmisten ja lukemani perusteella. Olen tavannut paljon ihmisiä elämäni aikana ja kuullut monenlaisia elämäntarinoita.

Mielestäni Kuume on psykologinen parisuhderomaani.  Kaiken kaikkiaan onnittelut onnistuneesta kirjasta!

Pekka

Tosi hyvin kirjoitat. Tykkäsin myös siitä, että Kuumeessa ei ollut imelää, onnellista loppua. 

Edico, 2011. Esittely:

Pohjanmaalta kotoisin oleva Saana viettää opiskelijaelämää 1980-luvulla eteläisessä Helsingissä ja käy kesätyössä metroaseman R-kioskilla. Saana kokee elämänsä huuman, joka muuttuu rajuksi kuumeeksi. Esa vai Jussi? Mitä nuoren naisen sisällä tapahtuu, kun suuri tunne vie mennessään ja teetättää outoja asioita? Värikkäät ystävät ja työkaverit sävyttävät ronskilla huumorilla Saanan arkea. Kukin heistä elää oman kuumeensa keskellä, jokainen eri tavalla.

"Siitä lähtien, kun tutustuin Jussiin, nukkumisesta ei tullut mitään. Entä jos en näkisi häntä enää? Ajatus sai likomärät vaatteet kuristamaan ja tuntumaan painavilta kuin olisin kantanut selässäni vasta levitettyä asfalttia".

Päivi Sihvolan esikoisromaani on vahvasti kirjoitettu, iholla tuntuva balladi kadotetusta rakkaudesta, joka jättää pysyvät jälkensä. Se on kuvaus pitkästä alkoholistiliitosta, hurjasta seksuaalisuudesta, menetyksestä, syyllisyydestä, uhrautumisesta ja toivon löytämisestä. 

Teksti kirjan liepeessä: 

 

ARVIOT

 Vahva kehitystarina naiseuteen ja itsenäisyyteen

Päivi Sihvola on kirjoittanut vahvan esikoisromaanin Kuume. Se on  nuoren naisen kehitystarina liitosta alkoholisoituvan miehen kanssa ja uudesta myyttisestä rakkaudesta.

Saana parisuhde Esan kanssa on menossa kovaa vauhtia telakalle. Esan juomiskaudet ovat syvinä varjoina parin yllä.

Yhtäkkiä Saanan edessä on Jussi, kansainvälisissä kehitystehtävissä ollut lääkäri. Seuraa tulinen rakastuminen. Sitten yhtenä päivänä Jussi onkin poissa. Alkaa pitkä, henkinen etsintä, joka samalla on pakomatka ja paluu lapsuuteen.

Sihvolan kuvaus on värikästä, väliin hyvän huumorin ryydittämää. Hän on varsin ilmeikäs ja syvällinen tarinankertoja, joka luontaisesti osaa taustoittaa niin henkilöitä kuin tapahtumia. Sihvolan romaani on kypsä esikoiseksi ja harvinaisen tuore sekä omintakeinen. Hänellä on kuulas ote kerrontaan ja luja persoonallinen sävy kauttaaltaan. Myös teoksen rakenne kantaa alusta loppuun saakka. Lyhyet takaumat luovat jännitteen koko ajan. Sihvola on luonut onnistuneen kokonaisuuden tässä erinomaisessa esikoisessaan."

 Risto Kormilainen, Kaltio 5/2011 sekä Kotimaa ja Kalliolehti

 Nuoren naisen kaksi rakkautta

Kuume on väkevä tarina nuoresta, epävarmasta ja nujerretusta Saanasta, joka kaipaa kipeästi hyväksyntää. Yksi itsetunnon murentajista on äiti Inkeri, joka laukoo tylyjä totuuksiaan päin Saanan naamaa. Lisäksi hän vertaa tätä jatkuvasti toisiin tyttäriinsä, jotka ovat "tasaasempia" ja joilla on kunnon ammatit, avioliitto mallillansa, "taloot" ja huvilat.

Romaani sijoittuu enimmäkseen 1980-luvun Helsinkiin. Saana puurtaa Kampin metroaseman R-kioskilla enemmän tai vähemmän omituisten asiakkaiden parissa. Työkaverit, kuten ronski Eeva ovat onnistuneita karikatyyreja.

Kotona ei ole juuri sen hohdokkaampaa. Saana riutuu avoliitossa Esan kanssa. Mies lähtee pitkäksi aikaa Kanadaan stipendiaatiksi. Samoihin aikoihin Saana tutustuu näytelmäharjoituksissa Jussiin, lääkäriin ja saa kerrankin kipeästi kaipaamaansa ihailua ja tunnustusta. Saana löytää villin seksuaalisuutensa, mutta äidin kasvot ilmestyvät kattoon tuomitsemaan. Saanan ja Jussin suhteessa on leikkisyyttä ja tunteiden paloa. Äkkiä Jussin on lähdettävä Tukholmaan, koska isä on sairaalassa. Totuus taitaa olla muuta. Salamyhkäisestä Jussista ei enää kuulla. Saana sairastuu, päivät ja yöt ovat outoa unta.

Esa palaa Kanadasta. Sanojensa mukaan hän on lopettanut juomisen. Saana haluaa uskoa häntä. Esa ja Saana menevät naimisiin. "Uusi" Esa on rauhallinen ja kiltti. Saana potee syyllisyyttä salaromanssistaan, alkaa siivota ja tehdä kotitöitä, jotta Esa olisi onnellinen. Mies retkahtaa taas juomaan, syyttää, että Saana on ulkoisestikin muuttunut. Pian paljastuu, että Esallakin on ollut omat juoksunsa. Samaan aikaan Saana tietää olevansa raskaana. Liitto saa yhä irvokkaampia piirteitä, väkivalta on sekä fyysistä että henkistä.

Viimeisillä sivuilla paljastuu vielä yllätys, joka lähentää Inkerin ja Saanan välejä. Ehkäpä Saana on sitten Inkerille se läheisin ja rakkain lapsi.

Sihvolan esikoisromaani pitää otteessaan alusta loppuun sakka. Hänellä on psykologista silmää. Romaani on traaginen ja rankka, väliin yliseksuaalinenkin. Onneksi mukana on myös huumoria ja huvittavia huomioita kirjavista ihmisistä. Sihvola kirjoittaa varsin sujuvasti ja Inkerin rehevä pohjalaismurre maustaa muuten puhekielistä romaania.

Sihvola ei ole kyyninen, mutta ei lällykään. Hänen yksinäisiä, rakkauden kaipuisia henkilöitään kohtaan tuntee syvää myötätuntoa. Ja sehän on hyvän kirjan merkki!

Heikki Niska, Pietarsaaren Sanomat 2011

 

 

Elämä tuo ja vie

Koin romaanin aluksi aika pitkälle itse asiassa, naisten viihderomaaniksi, sellaisenaan hyvin kirjoitetuksi. Mutta tarinan edetessä lukukokemukseni syventyi ja monipuolistui.

Keskeiset henkilöt on kuvattu hyvin, erityisesti Saanan, kertojaminän Inkeri-äiti nousee taustalta esiin vahvana persoonana. Saanan puoliso, Esa kehittyy tarinan edetessä eikä kehitys tarkoita välttämättä myönteistä hänen eikä Saanan kannalta, mutta romaani kyllä saa syvyyttä tästäkin kehityskaaresta. Myös Saana kehittyy nykäyksittäin, kokee elämän korkeita hetkiä ja mustaa muretta.

Romaanissa eletään 1980-luvun Helsinkiä, jossa Pietarsaaresta kotoisin oleva Saana opiskelee elämää ja yliopistoa sekä työskentelee Asematunnelin R-kioskilla ja näyttelee harrastajateatterissa. Osuvasti Sihvola kuvaa Asematunnelin värikkäitä kulkijoita ja oleskelijoita, työtovereitaan ja Saanaa. Ylipäätään Sihvola hallitsee henkilönsä, kuljettaa heidät sujuvasti tarinan mutkissa. Ja vaikka romaani alkaa aika tavanomaisen oloisesti, siinä on käänteitä ja loppuratkaisu, jonka hän toteuttaa omaperäisesti.

Mitä tulee romaanin yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuvattuun sukupuolisuuteen, rakasteluun ja sen ikävään, olisi se käynyt meikäläisen teini-iässä hyvästä oppikirjasta naisen kanssa olemisesta, mutta tällaisia eläviä kuvauksia ei siihen aikaan ollut. Sitä mietinkin matkan varrella, että onko tarpeellista aivan näin vahvasti kuvata Saanan seksielämää sitten, kun se lopulta puhkeaa kukkaan. Kokonaisuus huomioon ottaen, vastaukseni kysymykseeni on, että kyllä se hyvinkin sopii ja on tarpeellista. Sen vastakohtana on arkipäiväisyys niin työssä, opiskelussa kuin sänkykamarissakin - aika latteaahan Saanan elämä enimmäkseen on. Lukijan kannalta väriä tuo vivahteikas ympäristökuvaus ja elävä kieli. Tätä arkipäiväisyyttä sänkykamarissa, keittiön pöydällä ja monessa muussa paikassa harrastettu tulinen meno korostaa. Se myös maalaa hyvin sen vuoristoradan, mitä elämä on, silloin kun siinä välillä on elämää. Elämä tuo ja elämä vie, kuume nousee ja laskee. Ihmiset ovat kaiken menon keskellä usein vain lastuja laineilla.

Olin aistivinani romaanin pitkän kirjoitusprosessin näkyvän siinä, että kirjan alkuosa ei ole tarinallisesti eikä ilmaisultaan aivan yhtä loppuosan kanssa. Ehkä ne on kirjoitettu niin eri aikana, eri kulmasta, että viritys vaihtuu alun viihderomaanista matkan varrella romaaniksi ilman etuliitteitä.

Jorma Hyvönen, Elias 2/2011

Päivi Sihvola: Kirjeitä Karjalasta -mietteitä

 

Nikolai, Eino ja Nestor. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi

Kirjeitä Karjalasta on dokumentaarinen kertomus yhdestä Etelä-Pohjanmaalta lähteneestä perheestä ja siirtolaisuuteen vaikuttaneista taustoista. Teokseen sisältyy poikien säilyneet kirjeet Karjalasta, mutta ne ovat vain yksi osio tästä tarinasta, vaikka niistä kirjan nimi tuleekin. Aivan yhtä kiinnostavaa on ollut suomalaisten siirtolaisten kohtelu Yhdysvalloissa ja se, millaista kyseisen perheen alkutaival on ollut siirtolaisina.

Kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua minne tahansa, mutta tämän perheen kohdalla ne osuivat näihin paikkoihin ja niistä on täytynyt taustojen faktat kertoa jo julkaistun ja tutkitun tiedon sekä arkistomateriaalin pohjalta. Kirjan lopusta löytyy mittava lähdeaineisto.

Kirjasta on esitetty minulle esimerkiksi seuraavia kysymyksiä. Liitän kysymyksistä heränneitä ajatuksia oheen:

Tämän kirjan tekeminen oli sinulle peräti seitsemän vuoden urakka. Miten se sai alkunsa? Mistä sait idean?

Ilman sukututkimusta tätä kirjaa ei olisi syntynyt. Tuossa kirjan alussa kerroin miten löysin Kortesjärven Iso-Pellisen mummolasta vanhoja valokuvia, joita olin lapsena usein mummon kanssa katsellut. Mukana oli paljon myös alajärveläisen vaarini Amerikan sukulaisten kuvia. Tiesin niistä kyllä Lempie Kolehman, jonka kirjeet ja kortit äidilleni muistin lapsuudestani lähtien. Mutta kaikki mummot, miehet ja lapset kuvissa olivat minulle epäselviä - kuka kukin on.... Sekin selvisi sitten, kun sain sattuman kautta yhteyden Lempien lapsenlapseen Coloradossa ja muihin sukulaisiin. Sain tietää Lempien veljien Karjalan matkasta ja muutakin lisävalaistusta sekä materiaalia vähän kerrallaan.

Silloin, lähes yhdeksän vuotta sitten, luin ensin Nikolai Saaren kirjeet Karjalasta ja olin pyörryksissä niistä. Ne imaisivat mukaansa, puhuttelivat minua eikä niiden lukemista olisi malttanut lopettaa lainkaan. Näin tapahtumat kuin filmiltä, varsinkin jauholastin kuljetuksen jäisessä koskessa ja metsätyöleirit Karjalan soilla. Hakkuut ja tukkikuorman raahaamiset hevosella jäätä pitkin vilistivät silmissäni ja jopa alun laivamatkan lähdön kuvauskin New Yorkista, jolloin samalla laivalla matkasi jumalainen filmitähti Greta Garbo kotimaahansa Ruotsiin ja jota kaikki matkustajat yrittivät nähdä edes vilaukselta tuloksetta. 

Tajusin heti, että käsissäni oli jotakin ainutlaatuista. Kirjoittava ihminenhän etsii aina tarinoita. Hyvistä tarinoista on pula. Tässä oli aineksia vaikka mihin. Oikea kuningastarina. Asia vavisutti mieltäni.

Aloin silloin heti kääntää kirjeitä suomeksi. Oli selvää, että kirjan tästä tekisin. Oli pakottava tarve. En vain vielä tiennyt millaisen. Niin kirjeistä kuin poikien ja koko Saaren perheenkin elämästä ja vaiheista alkoi vähitellen päässäni muodostua yhtenäinen tarina ja tiedostamattanikin keräsin vuosien ajan kaikenlaista mahdollista materiaalia Saaren perheeseen liittyen ja kirjallisuutta Karjalakuumeesta.

Kirjeiden kääntäminen jäi pitkäksi aikaa kesken, kun omassa perhepiirissäni tapahtui niin paljon, että voimat eivät riittäneet kaikkeen. Vasta Hyvinkäälle muutettuani oli ensimmäisen kerran mahdollisuus keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Olin hankkinut asunnon vuodeksi Seittemänmiehenkadulta Viertolan kaupunginosasta. Pelkkä kadunnimikin velvoitti minua kirjoittamaan :) 

Päätin, että jos aion poikien kirjeet julkaista ja kertoa tämän perheen tarinan, tekemisen aika on nyt. Sitä ei voi enää siirtää. Vasta silloin käänsin loput Karjalan kirjeet suomeksi. Siitä se lähti.  Luovuttuani ajatuksesta, että kirjoittaisin romaanin tästä kaikesta, suunnittelin kuvakirjan tekoa, jossa  kertoisin vain lyhyesti perheen taustoista. Mutta eipä tämä niin mennytkään. Seurasi vuoden hautautuminen täydelliseen yksinäisyyteen ja tarinan kirjoittaminen sukututkimuksellisin metodein ja melkoinen taustatutkimus, jota se myös vaati.

Kaikki Karjalaan lähteneet amerikan- ja kanadansuomalaiset eivät olleet kommunisteja eivätkä edes työttömiä. Mikä oli Saaren veljesten tärkein motiivi lähteä Neuvostoliittoon? Ideologia, seikkailu vai työ?

He lähtivät tietääkseni sekä ideologian että työn perässä Karjalaan niin kuin useimmat muutkin. Työtähän ja toimeentulo Karjalassa oli luvassa, jota taas ei suuren laman aikana Yhdysvalloissa ollut.

Mielestäni heillä oli kuitenkin aika realistinen käsitys oloista Neuvostoliitossa jo sinne lähtiessä. Ei Karjala mikään hirvittävä ja shokeeraava järkytys heille ollut. He tiesivät ennestään, että elämä Karjalassa tulisi olemaan rankkaa ja kovaa. Monet lähtivät sinne paljon suuremmin toivein ja pettyivät. Nikolai kirjoitti, ettei hän ollut pettynyt muuta kuin siihen, että tavarat eivät olleet tulleet. Nehän tulivat siitä vasta noin kolmen kuukauden päästä.

Tietenkään kukaan ei voi tietää kaikkea etukäteen, vasta paikan päällä asiat sitten valkenivat kaikessa koruttomuudessaan. He toivat kirjeissään esille miten sosialistisen maan rakentaminen ei käy käden käänteessä ja sen eteen on todella tehtävä töitä. Onhan se itsestään selvääkin, että kaikenlaisia vaikeuksia ja esteitä tulisi olemaan, kun ottaa huomioon maan historian ja taustan tälle muutokselle. Tästä vielä tulee jonain päivänä hyvä maa. 

Eino kirjoitti, että sosialismin aate ei koske yksilöä, vaan koko maata. Eino koki velvollisuudekseen valistaa jo hyvin raihnaisia vanhempiaan etteivät he tulisi Karjalaan kuten oli tarkoitus. Palkkakin kun maksettiin työn tuottavuuden mukaan. Huolestuminen vanhempien tulosta ja heidän varoittamisensa oli luonnollista siinä tilanteessa. Missään vaiheessa Saaren veljekset eivät ole mustamaalanneet tätä työläisten maata. 

Nikolaihan dokumentoi varsin tarkasti esimerkiksi millaisia työurakat olivat, montako työmiestä ryhmissä ja mistä päin he tulivat, millainen palkka, millaista ruokaa, mitä mikin tavara ja hyödyke maksoi jne. Poikien (erityisesti Nikolain) kirjeet ovat neutraaleja dokumentteja siitä miten haastavaa ja rankkaa oli käytännössä rakentaa työläisten maata tyhjästä. Kirja ei sisällä mitään sensaatiota eikä sillä ole minkäänlaisia propagandistisia pyrkimyksiä ja on surullista, jos sitä sellaiseksi yritetään vääntää tai sen materiaalia tuollaisiin tarkoituksiin käyttää.

Sait sukulaisiltasi luvan kirjoittaa sukunne tarinaa auki 120 vuoden ajanjaksolta. Eino kuoli punatautiin 1943. Kuinka paljon Einon kohtalo askarrutti sukulaisia Yhdysvalloissa?

Einon kuolemalle on kaksi eri päivämäärää. Kuolintodistuksessa merkitty kuolleeksi päivän aiemmin kuin Tseljabinskin kortiston tiedoissa. Siitä ei ole varmuutta kuoliko Eino punatautiin. Se on hänen Lempie-siskonsa pojan Neerie Kolehman käsitys ollut. Elvira taas on epäillyt ainakin yhdessä vaiheessa, että hänen isänsä ammuttiin. Hyvin on mahdollista tuo punatauti, mutta ei löydy sille toistaiseksi mitään faktatietoa. (lisäksi kortiston tiedoissa Eino on merkitty Suomen kansalaiseksi ja tämä ei pidä paikkaansa. Hän oli Yhdysvalloissa syntynyt ja Yhdysvaltojen kansalainen)

Einon kohtalo on todella vaivannut hänen sukulaisiaan sekä myös ystäviään Yhdysvalloissa. Kyllä voi sanoa, että Einoa on etsitty vuosikymmenien ajan suunnilleen kissojen ja koirien kanssa. Kun tietoa on ollut näin vähän saatavissa ja kun selvisi viimein, että Eino päätyi Tseljabinskin työleirille, on spekuloitu sillä kuoliko hän nälkään, sairauksiin tai paleltuiko hän hengiltä vai tapettiinko hänet.

Kirjasi tuo hyvin esille, että Amerikkaan muuttaneita suomalaisia saatettiin pitää alimman kastin maahanmuuttajina, vaikka Amerikan piti olla unelmien ihmemaa. Muuttuiko oma mielikuvasi Amerikasta kirjaprojektin aikana?

Oma mielikuvani suomalaisten siirtolaisten kohtelusta Amerikassa muuttui suuresti kirjaprojektin aikana. Olin sitä ennen elänyt harhaluulossa, että suomalaisia työmiehiä olisi arvostettu. Hehän ovat vaitonaisia, ahkeria, rehellisiä, sisukkaita ja kovia paiskimaan töitä noin yleensä eivätkä kovin helposti edes valita ja kitise kaikesta mahdollisesta. Karisipa tuokin mielikuva hyvin äkisti, kun aihetta alkoi tarkemmin tutkia. 

Omalta osaltaan kaikki hienot vanhat Amerikan valokuvat, joita on tullut myös muilta sukulaisiltani eri oksista vahvistivat harhakuvitelmiani. En tiennyt, että niitä hienoja pukuja ja hattuja saattoi lainata valokuvaamosta kuvan ottoa varten. 

Suomalaisia siirtolaisiahan väheksyttiin muun muassa sen tähden, että puhuivat huonosti englantia, oppivat sitä hitaasti tai eivät oppineet lainkaan. Kaivoksilla suomalaismiehet olivat raskaissa ja  vaarallisissa töissä, huonosti palkattuina eivätkä aina osanneet lukea varoituksia tai ohjeitakaan. Useita satoja ellei tuhansia suomalaisia menetti henkensä kaivosonnettomuuksissa. Suomalaiset napisivat huonoja työolosuhteita vastaan ja heistä tuli työnantajien inhoamia ammattiyhdistyliikkeen aktiivisia kannattajia. Lisäksi suomalaiset veljeilivät ja tekivät vaihtokauppaa intiaanien kanssa ja sitä ei katsottu suopealla silmällä kuin ei myöskään runsasta alkoholinkäyttöä ja juovuksissa riehumista.

Käsitystäni Amerikasta noin yleensä kirjaprojekti ei muuttanut millään tavoin.

Minkälainen kokemus oli kohdata Neuvostoliiton todellisuus omien sukulaistesi kohtaloiden kautta?

Vierastan ilmaisua "Neuvostoliiton todellisuus". Todellisuus nyt on aika suhteellinen käsite ja asioilla on aina monta puolta. Mikä nyt sitten on kenenkin totuus. Suomenkin todellisuus on eri riippuen näkökulmasta ja kuka katsoo. Parhaiten tästä aiheesta tietävät he, jotka ovat Neuvostoliittoon muuttaneet tai siellä syntyneet, kasvaneet ja elämänsä eläneet.

Toki olin kuullut näistä Stalinin ajan vainoista jonkin verran aiemmin, mutta projektin myötä nuo tapahtumat levisivät silmieni eteen kaikessa mittavuudessaan. En ollut käsittänyt miten laaja suomalaisten ja suomensukuisten joukkotuho Neuvostoliitossa oli ja mitä kaikkea sisälsi. Materiaalin lukeminen ja läpikäyminen tästä aiheesta oli kyllä mieltä ravisuttava kokemus. Oli hetkiä jolloin tuntui, että tästä en selviä. 

Einon kohtalosta on niin vähän tietoa, että se ei ollut tässä rankin osuus, vaan suomalaisten rajan yli tulleiden loikkareiden kohtalot. Piti kahlata mahdollisimman paljon materiaalia, jotta pysyisi kärryillä juuri suomalaisten vainoihin liittyvistä tapahtumista.

Toisaalta mikään ei ole täysin mustavalkoista. Ovat suomalaisetkin jatkosodan aikana ylläpitäneet keskitysleirejä / siirtoleirejä Itä-Karjalassa Mannerheimin käskystä. Noille leireille kerättiin Suur- Suomen näkökannalta epäkansallinen väestö eli pääasiassa venäläisiä lapsia, naisia ja vanhuksia.  Piikkilanka-aidan välistä leipäpalaa pyytäviä nälkiintyneitä lapsia ammuttiin säälimättä. Ei kestä päivänvaloa suomalaistenkaan touhut tuolloin. Satuin juuri katsomaan suomalaisten tekemän dokumentin tästä aiheesta, jossa haastateltiin noilta leireiltä hengissä selvinneitä. https://areena.yle.fi/1-1111746

Kaikkialla maailmassa on tehty mitä hirveämpiä asioita eikä omankaan maamme historia ole puhtoinen. Mielestäni Einon tytär määritteli asian osuvasti: "Esimerkiksi sodan aikana tapahtui joka paikassa vaikka mitä, mistä emme voi tietää."

Minulle tässä tarinassa on ollut kiinnostavinta mitä voi tapahtua yhdelle ihmiselle oikeassa elämässä sen lyhyen elämän aikana ja minne kaikkialle elämä voi pikkukylän ihmisen heittää silloin, kun on sattunut syntymään kuohuvan vuosisadan tapahtumien keskiöön. 

Sukulaisuus sinänsä ei ole mikään pointti tässä kirjassa. Karjalan kirjeet luettuani olisin kirjoittanut heistä joka tapauksessa, olivat sitten sukua tai eivät. Omakohtaiset muistikuvani Lempie Kolehmasta ja vanhoista valokuvista  sekä luonnollisesti tutustuminen Elviraan sitovat minut tähän tarinaan.

Kansallisarkisto aloitti syyskuussa 2020 viisivuotisen tutkimushankkeen, jossa selvitetään suomalaisten kohtaloa perin pohjin vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen. Kuinka tärkeänä sitä pidät?

Pidän tuota hanketta erittäin tärkeänä ja tarpeellisena. Se liittyy lähihistoriaamme, josta on vaiettu riittävän kauan. Mielestäni tapahtunutta pitää voida käsitellä ja siitä keskustella asiallisesti. Se saattaa olla monille vielä hyvinkin arka aihe. Uskon hankkeen tuovan paljon lisävalaistusta tapahtumiin ja niiden syihin ja hankkeen myötä löytyvän myös useiden kadoksissa olleita sukulaisia ja tietoja heistä.

Uskotko, että Saaren veljesten ja varsinkin Einon osalta voisi vielä löytyä jotain, joka omissa tutkimuksissasi ei vielä olisi selvinnyt?

Nikolain ja Nestorin elämästä en usko enää paljon uutta löytyvän. Einon osalta saattaa olla FSB:n Tseljabinskin arkistoissa jotakin tarkempaa tietoa kuten eräs kirjani lukija kertoi. Se edellyttäisi niin monimutkaista ja stressaavaakin lupahakemusta ja matkustamista, ettei siihen nyt ole mitään mahdollisuutta. Luonnollisesti jää moniakin asioita vaivaamaan kuten hänen poikansa kohtalo ja missä kaikkialla hän asui, itse pidätystapahtuma ja siis kaikenlaisia tarkempia tietoja hänen vaiheistaan. Mutta näihin kirjaan kerättyihin tietoihin on nyt tyytyminen toistaiseksi.

Kuinka paljon arvioisit Hilda ja Alex Saaren jälkipolvia elävän nykyään USA:ssa? (karkeakin arvio olisi hyvä)

Heitä on tällä hetkellä karkeasti arvioiden noin 40-50. Saaren perheen sisaruksista lapsia on Yhdysvalloissa ollut vain Lempiellä yksi poika, jolla neljä lasta, (heillä kaikilla sitten lapsia tai lastenlapsia....) Jenniellä poika ja tytär, joilla molemmilla lapsia sekä lapsenlapsia. Nikolailla yksi tytär, jolla kolme lasta. Kaikkia nuoria polvia en tarkasti tiedä.

Einon Elvira -tytär on muuttanut Suomeen. Elääkö Venäjällä tänä päivänä yhtään hänen jälkeläisiään?

Elviralla on vain yksi poika Aleksander, joka asuu Suomessa. Venäjällä ei elä Elviran jälkeläisiä. Jos tarkoitat Einon jälkeläisiä, niin siitä yhdestä pojasta on maininta kirjasta, mutta tietoa hänestä ei ole eikä hänen kohtalostaan. Nyt viimeksi kuulemani mukaan tämä Einon poika olisi syntynyt 1937 ja kuollut muutaman vuoden ikäisenä ilmeisesti ennen Einon pidätystä (koska Tseljabinskin kortiston tiedoissa  Eino perheen koko on kaksi henkilöä, hän itse ja vaimo, Elvira ei ollut vielä syntynyt silloin, vaan muutama kuukausi sen jälkeen, kun Eino viety) eli mitään mahdollisia sukulaisia isänsä puolelta Elviralla ei Venäjällä ole.

Minkälainen kokemus kaikkiaan tämän kirjan tekeminen sinulle oli?

Se oli ainutkertainen kokemus, joka vaati täydellisen rauhan, keskittymisen ja pakonomaisen innostuksen toteutuakseen. Voisin kutsua sitä henkilökohtaiseksi taistelukseni, jossa mikään ei ollut vaivatonta. Hautautua nyt vuodeksi yksinäisyyteen keskustelemaan aikoja sitten kuolleiden ihmisten kanssa ei välttämättä ole jokaisen unelma eikä terveellistä. Koronakaranteenin vuoksi ei voinut ketään edes tavata. 

Kirjastot olivat kiinni ja jotain aineistoa, jonka olisin muuten voinut kaukolainata, oli pakko tilata ulkomailta, kun ei päässyt kirjastoihin. Esimerkiksi pelkästään vain sen takia mitä Brantwoodissa viljeltiin jouduin tilaamaan USA:sta vanhan, kostuneen ja hapertuneen kirjan, jota varten oli haastateltu paikallisia viljelijöitä. Jos joku läheinen tai ystävä soitti, en osannut keskustellakaan muusta kuin Saaren perheestä ja kirjaan liittyvistä tapahtumista. Päähäni ei mahtunut mitään muuta

Saaren perheenjäseniä koskevaa materiaalia olen saanut vuosien varrella normaaleina kirjeinä, pakettina ja sähköpostin välityksellä. Yhdysvaltoihin ja Venäjälle ei ole tarvinnut matkustaa fyysisesti paikan päälle. Onneksi tietoa on kaivettavissa nykyisin internetin kautta. 

Suurin työsarka onkin ollut sukututkimukseen liittyvien lähdetietokantojen lisäksi muu tiedonhaku. Aiheeseen liittyvän mittavan kirjallisuuden lisäksi olen kahlannut muun muassa lukuisia internetistä vapaasti löytyviä tutkimuksia, kuunnellut Karjalasta selvinneiden haastatteluja, joita löytyy arkistoista, katsonut Karjalakuumeeseen liittyviä videoita ja taltiointeja, tv-ohjelmia, dokumentteja, etsinyt Brantwoodiin liittyviä tietokantoja ja sivustoja sekä tonkinut erilaisia lehtiartikkeleita. 

Lähes jokaisessa lauseessa tuli jokin asia esille, josta piti etsiä kaikki mahdollinen tieto. Asuin tietokantojen viidakossa, kunnes päätin keskittyä vain Saaren perheeseen suoranaisesti liittyvään materiaaliin, sillä koko maailman tapahtumia ei sentään voinut tähän sisällyttää. Jonnekin oli vedettävä raja.

Minulle Saaren perheen jäsenet olivat elossa, tulivat iholle ja jopa uniinikin siitä huolimatta, että yritin heihin tiettyä etäisyyttä pitää. Joinakin hetkinä pelkäsin tässä käyvän samoin kuin Marko Tapiolle, joka sekosi kirjoittaessaan Arktista hysteriaa hautautuneena muusta maailmasta talonsa kellarin pommisuojaan.

Epäilys koko hankkeen mielekkyydestä iski monta kertaa, mutta silloin auttoi pieni tauko ja ulkona kävely. Rankimmillaan tein 17 tunnin päiviä juuri ennen koko käsikirjoituksen lähettämistä kustantajalle, kun kävin sitä läpi yhä uudelleen. Aina löytyi korjattavaa.

Monenlaista ajatuksia on herännyt tätä kirjaa työstäessä. Ei voi kuin ihmetellä noita rohkeita ihmisiä jotka uskalsivat lähteä täysin ummikkoina ja kieltä osaamattomina kohti tuntematonta. Hurjia ovat olleet kaikki siirtolaisiksi tuolloin lähteneet. Ei nykyihmisistä olisi sellaiseen eikä kaikkeen siihen, mitä esimerkiksi nämä Suomesta lähteneet raivaajat ovat joutuneet kokemaan vieraassa maassa..

Olen myös miettinyt mitä Neuvostoliitossa oikein tapahtui, mikä oli maailman tilanne silloin, minkälaisessa puristuksessa maa oli, kun vainot alkoivat ja miksi maatalouden ja metsäteollisuuden tuotantotavoitteet ja kiintiöt olivat täysin epärealistisia ja kohtuuttomia. Olisiko vihollismaiden kansalaiset (tässä tapauksessa maahan pyydetyt ja kutsutut henkilöt) pitänyt vaan esim. karkottaa maasta? Valta on yksi aihe, jota olen myös paljon ajatellut ja vainoharhaisia vallanpitäjiä kautta historian. Sitä myös onko mikään lopulta paljonkaan muuttunut, jos seurasi esim. USA:n viimeisiä presidentinvaaleja tai Venäjän oppositiojohtajan kohtelua. Mietittävää riittää pilvin pimein. Ne ovat sitten jo toisen kirjan aiheita.

Ilahduttavaa on ollut lukijoilta saatu palaute ja se tapa miten monet lukijat ovat eläneet mukana tämän kirjan perheen vaiheissa. Naiset ovat katsoneet miesten valitettavan usein yksipuolista ja yksisilmäistä  näkemystä huomattavasti laajemmin. On ollut mielenkiintoista analysoida Saaren perheen henkilöitä ja heidän välisiään suhteita kuten sitäkin miten ankara ja kova isä vaikuttaa lastensa elämään.

Jos olisin kirjoittanut romaanin tämän kaiken pohjalta, olisin voinut revitellä kielellä ja tehdä nämä perheen lapset paljon elävämmiksi ja inhimillisemmiksi kaikkine toilauksineen. Mutta dokumenttiin ei ole niitä juttuja voinut laittaa.

Jo siitä valokuvasta joka kirjan kannessa, jossa pojat ovat pieniä, näkee, että heidät on hyvin puettu. Pyhävaatteet jokaisella. Kaikilla lapsilla on kengät ja siistit vaatteet, isommilla pojilla solmiotkin. Nikolai on jo se iso, fiksu, turvallinen, ahkera ja pienemmistä sisaruksistaan huolehtiva poika, Nestor on ihan muissa maailmoissa, pilven päällä, uneksija ja sitten pyöreäposkinen pikku-Eino on perheen lelli. Sen voi päätellä jo pelkästään Einon kirjeistä, joissa hän pyytää ennestään äärimmäisen tiukoissa oloissa eläviä vanhempiaan lähettämään kaikenlaista tavaraa itselleen tupakkaa, kirjoja, vaatetta, rahaa. Ainut mitä Nikolai pyytää, jos joku tuttu sattuu tulemaan niin kunnon sahan. :)

Veljesten elämät ovat olleet yhtä lailla koskettavia, jokaisen omalla tavallaan. Ei heitä voi pistää järjestykseen siitä kenen kohtalo oli julmin ja järkyttävin ja noukkia vain yhtä veljestä käsittelyn kohteeksi ikään kuin kahden muun veljen elämä olisi ollut vähemmän dramaattinen.  

Eino kuoli 37-vuotiaana, Nikolai 48-vuotiaana ja Nestor 86-vuotiaana. Jokainen kyllä sai elämästä oman osuutensa. Henkilökohtaisesti koin projektin loppuvaiheessa, että Nestor alkoi nousta traagisuudessa ylitse muiden. Hänen valokuvansa vanhana porautui luihin ja ytimiin. Hän sentään eli 86-vuotiaaksi ja haahuili korvessa, autiolla farmilla yksikseen menneisyyden kummitusten seurassa ja ryhtyi myöhempien aikojen junapummiksi - vaeltamaan pitkin maita ja mantuja. Millaista hänen pitkä loppuelämänsä mahtoi olla? Se vilistää silmissä kuin elokuva ja mieltä kalvava näky, joka ei anna rauhaa.

Minulle on ollut vaikeinta karistaa Saaren poikia päästäni kirjan valmistuttua. On ollut yllättävää kuinka lujaan he ovat sinne iskostuneet. He ovat olleet minulle läsnä ja mukana niin kauan. 

Joistakin kirjojeni hahmoista ollut vaikea luopua aiemminkin. Yhdessä novellissani oli taksikuski-Markku, jolla oli pari ikäneitoa vakioasiakkaina ja toisessa novellissa laihduttava Sylvi, joka pyöräili pitkin kaupunkia villamyssy päässään. Heille oli haikeaa jättää jäähyväiset, koska olin raahannut näitä henkilöitä mukanani liki kaksikymmentä vuotta paikasta toiseen ja elämänvaiheesta toiseen aina välillä palaten teksteihin ja viilaten niitä. Nekin perustuivat tositapahtumiin, vaikka olinkin niitä paljon värittänyt. Silti noista hahmoista niin pitkän ajan jälkeen oli tuskallisen haikea luopua. 

Saaren pojista luopuminen vaan on ollut vielä tuhannesti vaikeampaa. Mutta kirjassa he pääsevät jälleen maailmalle ja toivottavasti elävät omaa, uutta elämäänsä siellä. Sen he mielestäni ovat ansainneet.

Nikolai (vas.) ja Nestor Saari metsätöissä Yhdysvalloissa 1920-luvulla ennen Nikolain onnettomuutta. Kuvassa Nikolailla on vielä etusormet tallella. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi/ Sally Huml.

Eino Saari toinen oikealta lastaamassa Karjalaan lähtevää kuormaa 1932. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi/ Elvira Sergéeva ja Sally Huml

Karjalan kuorman lastausta 1932. Eino kyykyssä. Takana seisova nuorimies on Eugene Selin(e) (1914-2007), jonka perhe asunut Brantwoodissa.  Kuvat: © Saaren perheen sukualbumi/ Sally Huml

Eino Saari. Kuva: © Saaren perheen sukualbumi / Kendra Straw

Nikolai Saari © Saaren perheen sukualbumi / Kendra Straw

Nestor Saari © Saaren perheen sukualbumi

Nestor Saari vanhana © Saaren perheen sukualbumi / Kendra Straw

Saaren perheen valokuvien kopioiminen ilman lupaa kielletty.

Päivi Sihvolan kirjailijahaastattelu to 28.10.2021 keräsi Alajärven pääkirjaston lukusalin täyteen kuulijoita. Sihvola esitteli kirjaansa Kirjeitä Karjalasta. (Järvi-Pohjanmaan kansalaisopisto)

Alajärven kaupungin kirjastotoimenjohtajan Päivi Pippolan  ja kirjallisuuspiirin vetäjän Riita-Liisa Lahden seurassa.

Video tilaisuudesta:

https://youtu.be/tWHSAvKx97g

Kertomassa kirjasta Lahdessa 21.11.2024 sukututkijoille. Esillä juuri Elina Saukon ja Matti Kaartusen perhekuva.